Blogi elämää Hanoissa

Tässä seuran sihteeri kirjoittaa elämästään Hanoissa.

 

5. tammikuuta 2010

 
"Ihanat rannat!"

 

Olin kahden viikon lomalla eteläisessä Vietnamissa. Saigonista matkasimme Vung Tauhun ja myöhemmin Mui Nehen. Rentouttava loma pääkaupungin Hanoin saasteesta ja melusta teki enemmän kuin hyvää, ja uusi vuosi alkaa rentouttavissa tuulissa. Saigon, vaikkakin suurkaupunki, tarjoaa Hanoissa elävälle erilaisia aktiviteetteja ja rennompaa elämäntyyliä. Olen asunut Saigonissa aikaisemmin, mutta Hanoin viehättävyys houkutteli aikoinaan pohjoiseen. Olen nyt jo puolisen toista vuotta asunut Hanoissa, ja mieleni halajaa etelän lämpöön ja raikkaisiin tuuliin. Loma etelässä vahvisti tunnettani siitä, että nyt olisi aika muutokselle.

 

Vietin Saigonissa muutaman päivän tavaten ystäviäni, ja matkani jatkui kantosiipialuksella Saigonista Vung Tauhun. Matka kesti reilun tunnin, ja oli erittäin miellyttävä kokemus. Paikalliseen hintatasoon nähden kantosiipialuksella matkustaminen on kallista, 160 000 dongia per suunta, mutta matka on sen väärti myös vietnamilaisten ystävieni mielestä, jotka usein ovat valmiita maksamaan laivareissusta bussin sijasta.

 

Vung Tau on pieni kaupunki Saigonista n. 200 kilometriä rannikolle. Asuimme ihastuttavassa pienessä resortissa kaupungin laitamilla aivan veden äärellä. Vung Tau on rantakaupunki ja lähinnä paikallisten lomanviettopaikka. Turismi on Vung Taussakin nousussa, mutta Vung Taun rantojen maine on jäänyt Mui Nen varjoon. Vung Taussa on lukuisia rantoja, joissa sekä ulkomaalaiset että paikalliset turistit viettävät aikaansa. Vung Taun rantojen läheisyys tekee siitä erityisesti saigonilaisten viikonloppulomailukohteen. Sain Vung Tausta monia hyviä ystäviä, ja toivonkin palaavani sinne piakkoin vesiurheilulajien pariin. Vung Taun ystävälliset ihmiset, miellyttävä ilmasto sekä kaupungin ”sopiva koko” tekevät siitä ihanteellisen elinympäristön monille siellä asuville ulkomaalaisille.

 

Vung Tausta vuokrasimme yksityisauton ja matkamme jatkui Mui Nehen. Mui Nessa yövyimme suomalaisten matkatoimistojenkin suosimassa Sunny Beach resortissa. Olin positiivisesti yllättynyt resortin laadusta: kaksi kauniisti rakennettua uima-allasta kutsuivat rentoutumaan, ja suolainen merivesi houkutteli tutustumaan paikallisiin aaltoihin. Olo oli kuin kotona, sillä uima-allas oli suomalaisten turistien suosiossa. Mui Nen rannat ovat Phan Thietin kaupungin laitamilla. Mui Ne oli miellyttävä kokemus, mutta paikalla ei ole kovasti muuta tarjottavaa muuta kuin rannalla tai uima-altaalla löhöilyä. Toki lähistöltä löytyy golfkenttiä golffareille ja vesiurheilulajeja huimapäisille, mutta tavallisille tallaajille aktiviteetteja on vähemmän. Mikäli etsii rentouttavaa aurinkolomaa, Mui Ne on ehdottomasti varteenotettava vaihtoehto. Mui Nen turismi on suuressa kasvussa, ja viimeisen kolmen vuoden aikana hotelleja on rakennettu suurenevassa määrin ja turisteja saapuu sankoin joukoin rentoutumaan.

 

Paluu takaisin Hanoihin oli jokseenkin masentavaa – kaupungin saasteet ja ruuhkaiset kadut saivat mieleni vaeltamaan takaisin Vung Tauhun, jonne mielelläni muuttaisin joksikin aikaa tulevaisuudessa. Ihmettelen vain sitä, että miksi ihmeessä asun Hanoissa kun Vietnamilla on merenrantaparatiisejakin tarjottavanaan. Hanoillakin on oma viehättävyytensä tietenkin, mutta saasteet alkavat jo vaikuttaa terveyteenkin mikäli asuminen täällä on pitkäaikaista. Uusia tuulia odotellen ja merenrantaa ikävöiden!
 

14. joulukuuta 2009


”Viisumiongelmia”


Vietnam on tiukentanut viisumipolitiikkaansa viime vuoden elokuusta alkaen. Ulkomaalainen ei nykyään voi enää saada businessviisumia ilman työnantajan puoltoa ja työsopimusta, ja turistiviisumeita voi saada enintään kolmeksi kuukaudeksi. Kuulopuheen mukaan tämä juontaa juurensa keski-Vietnamin kaivoshankkeista, joihin palkattiin kiinalaisia asiantuntijoita. Hankkeen piti luoda työpaikkoja eritoten paikallisille. Toisin kuitenkin kävi, kun kiinalaiset tulivat sankoin joukoin turistiviisumilla töihin kaivoksille – paikalliset jäivät ilman työpaikkoja. Kuulemani mukaan tämä on yksi syy siihen, miksi viisumipolitiikkaa alettiin tiukentamaan.


Monet ulkomaalaiset ovat joutuneet lähtemään maasta, kun työpaikkaa ei ole löytynyt. Jatkuva viisumin uusiminen on aikaa, energiaa ja rahaa vievää puuhaa. Vietnamissa ei enää voi vain asua säästöillä, vaikka taloudellinen tilanne tähän antaisi mahdollisuuden. Viisumipolitiikan tiukentaminen on tietyssä mielessä positiivinen asia – ehkäpä nyt suurin osa laittomasti työskentelevistä ulkomaalaisista hankkii tarvittavat paperit lailliseen maassa oleskeluun. Mutta kolikon toinen puoli on synkempi: maailmalle juuri WTO:nkin kautta avautunut Vietnam vaikuttaisi nyt ajavan ulkomaalaisia pois maaperältään. Viisuminuudistamispolitiikka vaikeuttaa myös kansalaisjärjestöjen toimintaa – edelleen joudun turvautumaan kuulopuheeseen, mutta eräs tuttavani sanoi, että jopa kansalaisjärjestöt joutuvat kuukausittain raportoimaan toimistonsa henkilökunnasta maahanmuuttoviranomaisille. Tällöin työntekijät joutuvat antamaan passinsa tarkastukseen. Tämä on erittäin ikävää eritoten kansalaisjärjestötoiminnan kannalta.

 

16. lokakuuta 2009

 

"Nuorena naimisiin tai vanhaksi piiaksi"

 


Olin Hanoin lentokentän läheisyydessä haastattelemassa yksinhuoltajanaisia kehitysyhteistyöprojektiimme liittyen. Monet yksinhuoltajanaisista olivat alta kolmekymppisiä naisia! Eräs nainen oli minun ikäiseni, 28 vuotta, ja todella kaunis kasvoiltaan. Hän oli mennyt 17 vuotiaana naimisiin, synnyttänyt tyttären, ja eronnut myöhemmin väkivaltaisesta miehestään. Nainen asui äitinsä luona lapsensa kanssa. Hänen entinen miehensä oli mennyt naimisiin uuden tytön kanssa, ja hänellä on kolme lasta uuden vaimon kanssa. Kyselin naiselta, onko hänellä suunnitelmia mennä uusiin naimisiin. Nainen vastasi kirkkailla silmilllä, että ei hän enää naimisiin pääse, sillä kaikki tietävät hänen tarinansa. Nainen lisäsi vielä, että maaseudulla on hankala tavata uusia ihmisiä, ja 28-vuotias alkaa olla jo vanha. Miehet eivät enää huoli.


Parisen vuotta sitten törmäsin hieman pohjoisemmassa kolmekymppisiin naisiin, jotka eivät olleet päässeet naimisiin ensi alkujaankaan. Kyselin heiltä, että miksi he eivät mene naimisiin, ja yksi heistä vastasi, että ei ole vielä tavannut sopivaa miestä. Samalla ymmärsin muiden puheista, että häntä pidettiin jo vanhana piikana. Naisen kanssa jutellessani jotenkin aistin sen, että hän oli hiljaa hyväksynyt roolinsa.


Omalta osaltani olen myös saanut ihmetystä osakseni – olenhan jo 28 vuotias, enkä vielä ole perustanut perhettä! Monet tuttavat ja tuntemattomat, jotka tietävät asiasta, ovat aidosti huolestuneita! Alan ilmeisesti olemaan jo sitä ikäluokkaa, että vanhaksi piiaksi tässä pelätään jäävän. Minä omasta puolestani yritän selitellä, että Euroopassa on ihan normaalia mennä naimisiin vasta kolmenkymmenen paremmalla puolella. Minulla on kyllä vietnamilaisia ystäviä täällä, jotka ovat samaa ikäluokkaa eivätkä vielä naimisissa. Nämä ystävät ovat hyvin avoimesti ilmaisseet vastentahtoisuutensa mennä naimisiin – tällöin naisen rooli muuttuu naisesta vaimoksi, mikä tuo mukanaan suuren määrän velvollisuuksia miestä ja miehen perhettä kohtaan. Ystäväni koostuvatkin suurimmaksi osaksi näistä nuorista naisista, sillä perheelliset ystäväni ovat sidottuja kotiin – pitää pitää huolta omasta perheestä ja usein myös miehen vanhemmista. Jos haluan tavata heitä, tulee minun mennä käymään heidän luonaan sunnuntaisin. Tällöin heillä on aikaa istua alas ja jutella. Mutta talon seinien ulkopuolelle heitä on hankala saada. En ole siinä vielä onnistunut.

 

2. syyskuuta 2009

 


”Yhteisön hyväksynnällä suuri merkitys parisuhteita solmiessa”
 

 

Kotikaupunkituttuni Suomesta kihlautui viime viikonloppuna vietnamilaisen naisen kanssa. Matkasin aluksi Saigoniin, ja Saigonista alaspäin aina Tien Giangin maakuntaan asti. Kihlajaisia oli suunniteltu jo pitkän aikaa, viime keväästä asti, ja minun suunniteltiin osallistuvan myös käytännön syistä – voisin hieman avittaa sulhasta tulkkaamalla mitä oikein tapahtuu ja milloin. Heidän oli määrä mennä naimisiin, mutta virallisten paperien viivästyessä järjestettiinkin kihlajaiset. Sillä ei oikeastaan ollut väliä oliko kyseessä häät vaiko kihlajaiset, tärkeintä oli koota perhe, ystävät ja tutut yhteen juhlistamaan kahden ihmisen tulevaisuutta. Tärkeänä taustalla oli tietysti paikallisen yhteisön hyväksynnän hakeminen. Kihlajaisissa kävi kaiken kaikkiaan 250 vierasta.

 


Ennen varsinaisia kihlajaisia sulhanen ihmetteli ääneen sitä, kuinka hääkuvien ottaminen vie niin paljon aikaa ja kuinka se on tarkkaa puuhaa. Pariskunta otti hääkuvat valmiiksi jo Vietnamissa, eipähän tarvitse siitä huolehtia enää Suomen päässä kun parisuhde virallistetaan Suomen viranomaisten läsnäollessa. Vietnamissa hääkuvien ottamiseen menee helposti kokonainen päivä. Kuvia otetaan erilaisia taustoja vasten studiossa, ulkoilmassa kiertämällä eri paikoissa, poseeraamalla lukuisissa eri asennoissa, ja meikkaajat ja avustajat aina mukana tietysti. Morsian ihmetteli ensimmäistä valmista kuvaa ja sanoi: ”En näytä yhtään itseltäni”. Ei täysin totta, mutta kuvaa oli hieman muokattu tietokoneella. Tämä on vietnamilaista tyyliä. Kertoo myös siitä, kuinka kauneus on tärkeää, ja siinä voi vähän mennä aidan altakin.


Itse kihlajaispäivä alkoi virallisella seremonialla morsiaimen perheen esi-isien alttarien edessä. Tällöin pariskunta pukeutui perinteisiin vietnamilaisiin pukuihin. Huoneeseen oli kahden pöydän ääreen kerätty suvun vanhimmat miehen sekä naiset, kummatkin omien pöytiensä ääressä. Pariskunta seisoi suvun vanhimpien miesten pöydän ja esi-isien alttarin välissä. Rituaalissa avustamaan oli järjestetty erityinen henkilö, en ole varma oliko hän sukulainen vaiko ihan palkattu. Rituaalihenkilö ”juonsi” rituaalin, puhui suvun vanhimmille kahden rakastavaisen suhteesta ja pyysi suvun vanhimmilta lupaa kahden ihmisen parisuhteelle ja tulevalle liitolle. Rituaali alkoi suitsukkeiden sytyttämisellä ja kumarruksilla esi-isille. Sulhanen oli ostanut morsiaimelle korvakorut, kaulakorun sekä tietysti kihlajaissormuksen. Sulhanen laittoi korvakorut morsiaimen korviin ja kaulakorun morsiaimen kaulaan. Viimeiseksi hän pujotti sormuksen morsiaimen sormeen. Tärkeää oli, että sulhanen laittoi korut itse. Jouduin hieman auttamaan korujen laittamisessa, sillä korut olivat pieniä eikä sulhanen saanut pieniä lukkoja itse auki. Rituaalia johtanut henkilö painotti, että sulhasen tulee itse laittaa korut morsiaimelle. Tämä on perinteinen tapa kihlajaisissa ilmeisesti. Harmikseni en kysynyt korujenlaiton perimmäistä syytä.

 

Rituaali kesti noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen vieraat istutettiin pöytiin syömään lounasta. Kihlajaispari kiersi kaikki pöydät valokuvaajan kanssa läpi, tärkeää oli saada kuva parista kaikkien vieraiden kanssa. Kuvia otettiin aluksi perinteisten vietnamilaisten pukujen kanssa. Tämän jälkeen morsian laittoi ylleen valkoisen hääpuvun ja sulhanen mustan puvun. Kuvia otettiin kaikkien vieraiden kanssa myös näissä puvuissa. Morsian vaihtoi ylleen vielä kolmannen puvun, vaaleanpunaisen mekon, ja valokuvia otettiin vielä kerran kaikkien vieraiden kanssa. Kihlajaispäivä oli kuuma päivä, ja sulhanen tuntui hieman kärsivän kuumuudesta. Sulhanen oli kovasti huolissaan siitä, että pääseekö hän koskaan syömään – kuvien ottaminen vei kaksi tuntia kaiken kaikkiaan. Vasta sitten, kun suurin osa vieraista oli lähtenyt noin kahden aikaan iltapäivällä, itse pariskunta istui pöydän ääreen syömään lounasta. Juhliminen olikin ohitse kahden aikaan iltapäivällä, jonka jälkeen tilat siivottiin. Tässä juhlinta eroaa suomalaisten juhlinnasta, joka usein jatkuu aamuyöhön. Vietnamissa häitä juhlitaan ainoastaan alkuiltapäivään asti.


Vieraiden lähdettyä morsiaimen vanhin veli pyysi minua istumaan itsensä ja sulhasen väliin. Oli aika keskustelulle, joka oli koko päivän painanut perheen vanhimman mieltä. Morsiamen vanhin veli on perheen vanhin, ja vastuussa nuorempien siskojensa siveellisyydestä. Veli pyysi sulhasta järjestämään häät mahdollisimman pian Suomessa, sillä ainoastaan virallisten naimisiinmenopapereiden myötä pariskunta voi nukkua samassa huoneessa. Tässä tulee hyvin esille vietnamilainen yhteisöllisyys. Yhden perheenjäsenen tekemiset voivat hyvin vaikuttaa koko suvun hyvinvointiin. En ole ihan varma millä tavalla, mutta veikkaisin, että koska vietnamilainen kulttuuri uskoo esi-isien suopeuden tuonpuoleiseessa vaikuttavan tässä maailmassa elävien sukulaisten elämään, suvun naisten vääränlainen käyttäytyminen voi vihastuttaa esi-isät, jolloin perhettä voi kohdata kaikenlaiset vastoinkäymiset. Perhettä tulee myös varjella nk. kasvojen menettämiseltä yhteisön parissa.


Perheen vanhimman vastuu perheen hyvinvoinnin varjelijana tuli hyvin esille ”siveyspuheen” myötä. Vanhin veli vaikutti seremonian ajan huolestuneelta, ja jossain vaiheessa tokaisi minulle: ”ulkomaalaisilla on täysin erilaiset käsitykset asioista kuin vietnamilaisilla.”. Vasta siveyspuheen myötä ymmärsin, mitä vanhin veli kommentillaan tarkoitti. Hän oli huolissaan siskonsa ja uuden miehen kanssakäymisestä ennen vihkimistä. Siveyspuheen jälkeen veljen mieli silminnähtävästi keventyi, hän hymyili ja laski leikkiä. Hän oli hoitanut osuutensa kunniakkaasti, ja tuntui luottavan sulhaseen, joka lupasi olla tuottamatta pettymystä. Olin iloinen siitä, että vanhimman veljen mieltä painanut asia saatiin kunniakkaasti keskusteltua, ja että läsnäoloni helpotti tämän asian hoitamista. Ilman minun tulkkaamistani vanhimman veljen ajatukset eivät olisi löytäneet tietään sulhaselle asti. Toivotankin onnea pariskunnalle vielä kerran, ja toivottavasti nähdään pian uudestaan!

 

 

11. elokuuta 2009

 

 ”Englanninkielen opetusta – ulkomaalaisia tarvitaan”


Olen Hanoissa oleskeluni aikana opettanut englanninkieltä sekä ystävilleni että lapsille eräässä kielikoulussa. Englanninkielen opetus on erittäin haluttua täällä, mikä on mukava huomata. Ihmiset tiedostavat englanninkielen tärkeyden. Harva se päivä ihmiset tulevat vetämään hihasta ja kysyvät ”anteeksi, voisitkohan opettaa minulle englantia”. Hanoissa on lukuisia englanninkielenopetusta tarjoavia instituutioita, jotka palkkaavat ulkomaalaisia opettamaan englantia kaikenikäisille oppijoille. Sertifioiduille kielenopettajille löytyy töitä kohtuupalkalla paikalliseen hintatasoon nähden. Englanninkieltä tosin voi opettaa vaikkakaan opettajanpapereita ei löydy, kunhan kielitaito itsessään on riittävä, ja on jonkinmoinen käsitys siitä, miten saada oppilaat omaksumaan opittavat asiat. Omalla kohdallani lasten opettaminen sujuu ongelmitta, sillä puhun vietnaminkieltä. Vietnaminkielentaidottomalle lasten opettaminen on ehkä vaikeampaa. Tällöin olisikin ehkä parempi opettaa hieman varttuneempia.


Paikallinen peruskoulun englanninkielenopetus ei ole kovinkaan korkealaatuista. Tämä nyt ei ole mikään yllätys. Ystäviäni opettaessani minulla oli suuria hankaluuksia ymmärtää heidän puhettaan. Jonkin ajan heitä kuunneltuani ymmärsin mistä oli kyse. Ilmeisestikin heille opetetaan sanojen painotusta vietnaminkielessä esiintyvien toonimerkkien avulla. Tai ainakin yhden toonimerkin, nousevan toonin, avulla. Esimerkiksi sana ’teacher’ he lausuvat ”vietnamilaisittain” ’teach’ ’er’, jolloin ensimmäinen tavu saa nousevan toonin. Ulkomaalaisen korvaan tämä kuulostaa koomiselta. Ja koomiselta se kuulostaa varsinkin silloin, kun parisenkymmentä muksua huutaa sen yht'ääneen opettajan saapuessa luokkaan. Myöhemmin näin pienen ”opi nopeasti englantia” -kirjasen, jossa englanninkieliset sanat oli kirjoitettu kaksi kertaa samalle riville – toinen sana oli normaalia kirjoitusasua mukaillen, toinen oli kirjoitettu nousevaa toonimerkkiä käyttäen, ilmeisesti merkitsemään tavun painotusta lausumisen helpottamiseksi. Tällöin sana oli jaettu tavujen mukaan, ja nouseva tooni merkitty tavun yläpuolelle. Nouseva toonimerkki on näin uinut tiensä vietnamilaiseen tapaan ymmärtää sanoissa esiintyvien tavujen painotusta. Kekseliästä, kyllä, mutta ei ihan loppuun asti harkittua, sillä lausepainot jäävät unholaan ja tällöin itse asiayhteyksien ymmärtäminen hankaloittuu. Puheesta tulee jatkuvaa nousevaa toonia, ja ulkomaalainen väsyy yrittäessään saada selkoa ystävänsä selostuksista. 


Yleisesti ottaen paikallisten halukkuus oppia englanninkieltä on positiivista. Suuri kysyntä on tosin myös johtanut siihen, että kielikoulujen joukkoon mahtuu monenlaatuisia opinahjoja. Toisin on kuulemani mukaan esimerkiksi Argentiinassa, jossa kaikilta englanninkielen opettajilta tulee löytyä vaadittavat sertifikaatit kielen opettamiseen.


 

6. elokuuta 2009

 

”Oletpas sinä olet lihonut!” – ulkonäön kommentointia paikalliseen tyyliin


Jo useampaan otteeseen olen ihmetellyt vietnamilaista tapaa kommentoida ulkonäköä. Palattuani lomalta arvasin jo etukäteen, mitä kommentteja ystäväni minulle antaisivat. Ja olin oikeassa. Kaikki ystäväni järjestäen huudahtivat ”ah, sinä olet lihonut Saara”! Suomalaiselle moiset kommentit kuulostavat epämiellyttäviltä, jopa hyvän tavan vastaisilta. Ensimmäistä kertaa kuullessani moisia kommentteja ne ärsyttivät minua. Kuka nyt haluaa kuulla lihoneensa! Nyt olen alkanut ymmärtää vietnamilaisten tapaa kommentoida ulkonäköä. Ne eivät ole negatiivisia luonteeltaan, vaan viattomia toteamuksia, jotka yleensä ovat paikkaansapitäviä. Euroopassa lomalla ollessani söin eurooppalaista ruokaa, joka on koostumukseltaan erilaista: paljon kermaa ja rasvaa. Näin ollen on luonnollista, että painoa kertyi.


Oman ymmärtämykseni mukaan Vietnamissa on normaalia kommentoida ulkonäköä. Kommentit kuten ”oletpas lihonut” viittaavat faktaan, jotka he silmillään havaitsevat, ja tapa, jolla kommentti luonnollisesti tulee keskustelun alkajaisiksi on vain viaton havainto. Taka-ajatuksena ei ole saattaa huonoa mieltä, tai vihjaista, että ystävä on lihava. Aikaisemmilta vietnaminreissuiltani muistan seuraavan tapauksen: Olin teetättämässä hametta ompelijalla, jolloin ompelija otti minulta vyötärönympärysmitan. Hänen tuli nostaa paitaani, jolloin mahani vilahti kanssaoleskelijoiden ihailtavaksi. Tällöin eräs nainen kuiskasi ystävänsä korvaan: ”Tuo tyttö on varmaan juuri synnyttänyt”. Nainen ei olettanut, että ymmärsin hänen puhettaan, joten vastaukseni hämmästytti häntä ”Ei ei, ei minulla ole vielä lapsia, olen vain lihava”. Tuolloin olin reilummissa mitoissa ja vietnamilaisten mittapuun mukaan jo lihava. Nainen hymähti kauhistuksesta, että ymmärsin hänen lausahduksensa, mutta hymyili pian lämpimästi takaisin.


Ulkonäkökommentoinnit saattoivat minut miettimään eroja suomalaisen ja vietnamilaisen käyttäytymisen välillä. Oman kokemukseni mukaan suomalaiset ymmärtävät lihomiseen viittaavat kommentit aina arvosteluna ja niissä on negatiivinen sävy. Ulkonäköä ei tule kommentoida, sillä tärkeintä on sisin. Vietnamissa asia on toisin. Ulkonäön kommentointiin saattaa liittyä huoli ystävän terveydestä: lihominen on yleensä hyvä merkki, laihtuminen taasen saattaa usein huolestuttaa – onko ystävällä huolia, syökö hän tarpeeksi? Yleensä ottaen ulkonäköä saa kommentoida vapaasti. Mieleeni tulee eräs toinen tapaus, joka hieman hämmästytti minua aikoinaan: naispuolinen ystäväni kommentoi kahden veljeksen ulkonäköä sanoen ”sinä olet komeampi kuin veljesi” molempien veljesten ollessa paikalla. ”Rumempi” veli ei ollut kommentista hämillään. Vaikutti siltä, että hän olisi ollut tietoinen siitä, että velipoika miellyttää naisväkeä enemmän, ja että myös hän oli samaa mieltä – velipoika on komeampi. En tietenkään voi mennä pojan päähän ja sanoa, pahoittiko hän mielensä vai ei. Mutta naispuolisen ystäväni huoleton ja luonnolliselta kuulostava kommentti sai minut ymmärtämään sen, että ulkonäön kommentointi ei ole tabu. Oman mielipiteeni mukaan suomalaisessa kulttuurissa ulkonäön kommentointi on tabu jos kommentti on negatiivinen kuten lihomiseen viittaavat kommentit yleensä ymmärretään. Jos ystävä on lihonut, ei siitä tule sanoa mitään ettei ystävälle tule paha mieli.


Olen itse sopeutunut paikalliseen tapaan, ja ihmisten kommentit ulkonäöstäni eivät vaivaa minua. Suomessa ollessani oli asenteeni toisenlainen. Olen tyytyväinen tähän muutokseen, sillä se on mielestäni positiivinen. Myöskään vietnaminkielenopettajan kommenttini ei enää herättänyt kummastusta: ”Saara, sinun ihosi on niin epätasainen. Syötkö tarpeeksi C-vitamiinia”. Lomalta tuli kyytipoikana myös iho-ongelma, ainakin opettajan mukaan.

 26. toukokuuta 2009

”Keskusteluohjelma ulkomaalaisille paikallisella tv-kanavalla – Suomi edustettuna”

Minua pyydettiin osallistumaan tv-ohjelmaan, jossa ulkomaalaiset keskustelevat vietnamiksi vietnamilaisten pop-laulajien ja näyttelijöiden kanssa. Suostuin pyyntöön, sillä uteliaisuuteni omasta kielitaidostani voitti. Osallistuin yhteensä kuuden jakson kuvauksiin. Järjestäjät lähettivät kunkin lähetyksen aiheen etukäteen sähköpostitse, sekä muutamia kysymyksiä joihin sai tutustua etukäteen kotona. Hauskaa, ajattelin. Ensimmäinen suomalainen, joka osallistuu tähän ohjelmaan. Minun lisäkseni ohjelmaan ei pahemmin osallistunut eurooppalaisia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Ohjelman aiheet olivat yksinkertaisia, varmastikin siitä syystä, että kyse on ulkomaalaisista, joiden kielitaito ei välttämättä ole vielä ihan pro. Osallistuin keskusteluihin aiheista: "Ajatteleko jo olevasi aikuinen", "Miten käytät aikasi päivittäin?", "Miten eroat poika/tyttöystävästäsi", "Ensimmäinen rakkautesi", "Amerikkalainen kulttuuri" ja "Läheinen ystäväsi". Ohjelman tarkoitus on saada erilaisista ympäristöistä tulevat nuoret keskustelemaan aiheista vapaasti, ja näin tuoda esille erilaisia ajattelutapoja ohjelman formaatin kautta. Keskustelu oli vilkasta ja naurua riitti.

Kokemus oli jokseenkin uuvuttava kuvausten venyessä pitkälle iltaan. Vaikkakin odottaminen välillä väsytti, oli mukava tutustua uusiin kasvoihin, ulkomaalaisiin, jotka myöskin kykenevät sujuvaan kommunikointiin vietnamin kielellä. Hanoissa on yllättävän paljon ulkomaalaisia, jotka puhuvat sujuvasti vietnamia. Oma kokemukseni onkin, että kieli ei ole lainkaan niin vaikea kuin miltä se aluksi saattaa tuntua. Ponnistelujahan se vaatii aluksi, mutta kun kieli lähtee sujumaan on se loppujen lopuksi kieli muiden joukossa.

Jaksot, joihin osallistuin, näytetään televisiossa kesäkuusta lähtien ripotellen aina syys-lokakuuhun asti. En usko, että mielelläni katson itseäni vastaamaassa juontajan uteliaisiin kysymyksiin ainakaan vielä. Ehkä joskus myöhemmin nauhalta sitten.


11 toukokuuta 2009

”Varainkeruuta Agent Orangen nimissä”

Lauantaina iltana  9.5.2009 Hanoissa järjestettiin varojenkeräystilaisuus Agent Orange myrkystä kärsiville vietnamilaisille. Tilaisuudessa Orange Carers nimisen kansalaisjärjestön edustajat kertoivat kokemuksiaan retkiltään, joilla he levittivät tietoisuutta myrkyn vaarallisuudesta. Järjestön edustajat tapasivat myrkyn vaikutuksista kärsiviä vanhempia, joiden lapset ovat epämuodostuneita ja kohtaavat aikaisen kuoleman. Järjestön jäsenet liikuttuivat kyyneliin kokemuksia jakaessaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä myrkyn saastuttamien alueiden perheiden elämä on vaikeaa ja saa helposti suutuksiin – miten tällainen on mahdollista? 2000-luvulla kuvittelisi, että ihmisten ei enää tarvitsisi kärsiä sodan vaikutuksia... toisin on Vietnamissa, jossa sota ei koskaan unohdu ainakaan niin kauan kun myrkyt vellovat ympäristössä aiheuttaen kärsimystä ympärilleen.

Agent Orange on amerikkalaisten Vietnamin sodan aikaan käyttämä kasvimyrkky, jota he levittivät Vietnamin keskiosiin tuhoamaan sankkaa viidakkoa sodankäynnin helpottamiseksi. Ilmeisesti amerikkalaiset auttoivat putsaamaan ympäristöä jonkin aikaa sodan jälkeen, mutta apu ei ollut riitävää, kuulopuheen mukaan ainoastaan muuta miljoona dollaria, ja ympäristö on paikoittain edelleen myrkyn saastuttamaa. Itse ajattelin, että ympäristö on jo myrkystä puhdistettu, mutta kuinka väärässä olinkaan. Laajat alueet ovat edelleen myrkyn saastuttamia, ja ihmiset kärsivät myrkyn vaikutuksista tänäkin päivänä. Myrkky on niin vahva, että se elimistöön päästessään johtaa sikiöiden vaurioitumiseen, jolloin lapset ovat syntymästään lähtien epämuodostuneita. Itse olin järkyttynyt faktasta, että ihmiset, jotka asuvat saastuneilla alueilla eivät tiedä myrkyn vaikutuksista, ja monet pitävät epämuodostuneita lapsia huonon karman seurauksena ja hyväksyvät kohtalonsa.

Orange Carers on kaksi vuotta sitten perustettu kansalaisjärjestö, jonka tehtävä on levittää tietoa Agent Orangen vaikutuksista. Kuunnellessani järjestöaktiivien puheita tunsin suurta myötätunteita heidän työtään kohtaan – kuinka monella onkaan rohkeutta lähteä tapaamaan ihmisiä, isiä ja äitejä, joiden jo muutenkin työntäyteinen arki on kaksin verroin raskaampaa epämuodostuneiden lasten myötä. Kuinka monella oikeasti riittää rohkeutta moiseen? Saigonin kaduilla tapasin epämuodostuneita nuoria ihmisiä, jotka kerjäsivät hengen pitimikseen. Jo näiden ihminen näkeminen vaikkakin vain vilaukselta sai melkein kyyneleet silmiini – en tiedä, voisinko matkustaa Vietnamin keskiosiin tapaamaan perheitä ja kuuntelemaan heidän kohtaloitaan. Orange Carers tekee sitä, mitä kovinkaan monet eivät pysty tekemään – he menevät tapaamaan näitä ihmisiä ja kuuntelevat – työ, joka on todella tekemisen arvoista. Kysymys kuuluu, kuinka moni meistä oikeasti pystyisi samaan. Itse en menisi vannomaan omasta puolestani.