Talous

Vietnamin talous on kasvanut liki 10 % vuodessa 1990 – luvulta lähtien. Kehitys on tulosta ennen muuta 1980-luvun lopussa lanseeratusta talouden vapauttamispolitiikasta, joka Vietnamissa tunnetaan nimellä doi moi. Vietnamin tilannetta heikosti tunteville doi moi -politiikkaa selitetään usein vertaamalla sitä entisen Neuvostoliiton perestroikaan. “Vietnamilainen perestroika ilman glasnostia” antaakin asiaan perehtymättömälle jonkinlaisen peruskäsityksen siitä, mistä Vietnamin talouskehityksessä on kyse. Parempi vertailukohde olisi kuitenkin Kiinassa 1970-luvun lopusta harjoitettu neljän modernisaation politiikka, joka nykyisin tunnetaan nimellä sosialistinen markkinatalous. Yhteisiä piirteitä Kiinan ja Vietnamin talouskehityksessä on selvästi havaittavissa. Molemmissa valtioissa talousuudistukset aloitettiin maataloutta uudistamalla. Suuria tuotantoyksiköitä pilkottiin, perheille annettiin viljelymaata omaan käyttöön, maataloustuotteiden hintoja alettiin vapauttaa ja vastuuta tuotannosta alettiin ylipäätään siirtää kollektiiveilta perheille. Uusi maatalouspolitiikka on tuottanut Vietnamissa merkittäviä tuloksia: riisin ostajamaa on lyhyessä ajassa noussut kolmen suurimman riisinviejävaltion joukkoon. Yhdysvaltojen asema ykkösenä lienee turvattu, mutta Aasian aiemmin suurin riisinviejävaltio Thaimaa on saanut totutella Vietnamin uuteen tuotantokapasiteettiin. Talouskehityksen vaikutukset elintasoon niin maaseudulla kuin kaupungeissa ovat olleet pääsääntöisesti positiivisia. Tämän myöntävät kernaasti myös vietnamilaiset itse


Ongelmat

Talouden uudistusprosessilla on luonnollisesti ollut myös negatiivisia vaikutuksia monien vietnamilaisten elämään. Vaikka tulotaso keskimäärin on noussut (kotimainen BKT v. 1996 oli 250 USD/ hlö), ovat myös monet aiemmin maksuttomat palvelut muuttuneet osin tai kokonaan maksullisiksi. Koulujärjestelmää ja terveyspalveluja koskevat muutokset koskettavat läheisesti kaikkia vietnamilaisia. Lasten 5-vuotinen oppivelvollisuus, jonka virallinen aloitusikä on kuusi vuotta, tuntuu monelle vanhemmalle ylivoimaiselta taloudelliselta rasitteelta. Vaikka opetus on maksutonta, kaikki muut koulunkäynnistä aiheutuvat kulut jäävät vanhempien kontolle: oppikirjat, vihkot, kynät, kumit, ruoka sekä koulurakennuksen ylläpito ja korjauskustannukset. Käytännössä myöskään ilmainen opetus ei ole itsestäänselviö. Opettajien alhainen palkkataso on johtanut monin paikoin jo lähes institutionaalistuneisiin lisäopetustunteihin. Nämä ovat pääsääntöisesti oman opettajan pitämiä maksullisia opetustunteja, joiden oppisisältö koostuu oppimistavoitteiden kannalta keskeisistä asioista, joita ei usein tarkoituksellisesti käsitellä opettajan varsinaisilla tunneilla. Suurissa kaupungeissa näistä lisäopetustunneista on tullut kukoistava tulolähde. Maaseudulla vanhempien rahat sen sijaan eivät tällaiseen “palveluun” yksinkertaisesti riitä. Koulutuksen eriarvoistumista lisää myös se, että vanhempien taloudellinen rasite kasvaa, mitä ylemmälle tasolle koulutuksen portailla kavutaan. Lisäksi suurkaupungit, kuten Hanoi ja Saigon (vir. Ho Chi Minh City), ovat pullollaan maksullisia englannin ja ranskan kielen sekä ATK-kursseja. Maassa, jossa opintotuki ja opintolaina ovat lähes tuntemattomia käsitteitä ja stipendejä mm. yliopisto-opintoihin on jaossa erittäin rajoitetusti, koulutuksesta on yhä enenevässä määrin kehittymässä varakkaiden kaupunkilaisten etuoikeus.